Description
Tämä tapaus olisikin ollut erittäin kiinnostava joskus ennen Internetiä, jolloin kaikkea tietoa ei vielä ollut saatavilla niin helposti kuin nykyään. Kaksitoistatuumaisen vinyylin kansissa ei lue mitään muuta kuin Haista Records -levy-yhtiön nimi. Tai itse asiassa: takakannen alaosassa seisoo ainoastaan ”Haista”. Levy-yhtiöksi se paljastuu etikettiä tiiraamalla, joihin on painettu julkaisijan, yhtyeen ja kappaleiden nimet, kataloginumero sekä se, että levy on yhtyeen itsensä tuottama. (Hetkinen! Olikos Haista julkaissut myös Jesseä?) A-puolella on kaksi kappaletta, B-puolella kolme. Vinyyli on mustaa, kannet värikkäät ja hämärät. Takakansi on lähes kokonaan sysimusta, etukantta koristaa psykedeelisseksuaalinen kuva. Informaatiota on kutkuttavan vähän. Edes kierroslukua, joka on 45, ei mainita missään.
Colonization 337:n MySpace-sivulta voidaan lukea, että yhtye on kategorisoitu tyypityksen ”Blues/elektroninen/metalli” alle. Kotipaikakseen se ilmoittaa kryptisen ”Helsinki Tampere, Valitse alue., Yhdysvallat” ja levy-yhtiön tyypiksi ”määrittämättömän”. Aina yhtä hirveän MySpace-palvelun sekavuus ja muiden käyttäjien kommentit mallia ”hello, i am your fans” luovat lisää mysteerin tuntua muutenkin omituiseen tapaukseen. Siksi teen päätöksen: en aio ottaa yhtyeestä lainkaan selvää. Kuuntelen vain levyn.
Hanke menee heti väärille urille. Tai väärällä nopeudella, sillä oletin kiekon olevan normaali 33 ja kolmasosan vinyyli (ks. ensimmäisen kappaleen loppu). Painetaan SL-1200:n painiketta ”45”, ja musiikki normalisoituu. Ei normalisoidu, sillä siinä missä Harvest Machine kuulostaa ensin hieman liian verkkaiselta, pykii se nyt hienoisesti liian lujaa aivan kuin oikea kierrosnopeus olisi jossain vakioiden välissä. Mutta asia selkenee, kun kappale pääsee vauhtiin. Samalla valkenee, että kyseessä onkin EP eikä LP.
Avausraita on melko nopealla tempolla etenevää perinteisillä soittimilla soitettua monotonista rokkausta. Vallan rouhealla bassoriffillä alkava kappale junnaa hypnoottisesti, joten ensimmäinen mielikuva on se yksi bändi länsirannikolta. Laulu on tankeroa, mikä ei nyt haittaa, eikä sanoituksia jaksa kuunnella. Vokalisointi sopii kuitenkin tähän pirtaan. Kakkosraita Violence alkaa rumpusoolottelulla, mutta jatkuu onneksi pian edeltävää kappaletta hitaammalla poljennolla. Laulu kuulostaa melkoisesti Layne Staleyltä, vaikka orgaanisesti muljuva ja avaruusefektein ryyditetty musiikki ei Alice in Chainsiä muistutakaan.
Kääntöpuolen ensimmäisellä raidalla Prelude to 337:llä on hienoa vintagesyntetisaattorisoundia. Mieleen hiipii menneiden vuosikymmenien neonvärinen iloittelu tai Nightsatanin laserismi. Soviet Space Dogs heittää kolmosta silmään ja kiihdyttää ohi. Kappaleen nimeä lauletaan scifi-filtterin läpi, ja tunnelma on kuin seitkytlukuisessa vaihtoehtotodellisuudessa, jossa Neuvostoliitto oli niin avaruustekniikan kuin muodinkin kehityksen kärjessä. Kerrassaan mainion päätöntä! Intentions jatkaa painottomuuteen, jossa primitiivitamppauksen päällä soikin yllättäen huuliharppu. Kunnes komppi nopeutuu ja kitaristi pääsee revittelemään soolotaidoillaan. Kappaleen ja levyn loputtua mieli askastelee vielä kuvitteellisten skenaarioiden parissa; kylläpä olisikin perkeleen hienoa, jos avaruusaluksia suunnittelisivat retroestetiikkaan mieltyneet hyvälle ’67-tripille jääneet happopääinsinöörit.
