Description
Jumalhämärä is an extremely… well, extreme black metal band from Finland. So extreme they don’t have so much as an official MySpace page. So extreme that, in their 14 years of headbanging, they have released only one full-length studio album. In case you were wondering, this is it.
After treading the path of a true underground black metal outfit (releasing demo tapes, a live album and some mini-CDs), Jumalhämärä are ready to take a stab at the genre’s heavyweights, perhaps first getting a head start by overtaking countrymates Horna and Sargeist.
The album begins with an incredibly hazy guitar intro, then unleashes a no-frills, by-the-numbers black metal assault before calming down about halfway through “A Ballad”, carrying the listener off into apocalyptic dreamlike sequences for essentially the remainder of the album. This is where the band really shines as a unit – when they slow things down, access their melodic side, and give in to their intrinsic jazzy progression. While not overly experimental (and therefore, not overly pretentious), there are definitely elements of surrealism, thanks to some wonderfully produced keyboard effects and somber vocal passages.
Fortunately Resignaatio is drenched in this imaginative nature, swaying from utter barbaric minimalism to poignant mollification, similar in a way to most Deathspell Omega works. The differing drum techniques (despite routine blastbeat abuse), utilization of droning choirs, and odd timing signatures makes Resignaatio a welcome addition to the Finnish black metal family. Undoubtedly unappealing to die-hard tr00 crusaders, Jumalhämärä still have what it takes to attract most black metal fans, possibly even acquiring fans of various extreme atmospheric and melodic genres in the process.
(Metal Storm)
——————————————————–
Sanoin kolmen vuoden takaista Jumalhämärä-miniä lähes kaikki vertailut väistäväksi julkaisuksi. Vaikka bändi on tuoreelle debyyttitäyspitkälleen heittänyt niskaansa Slaughter the Messenger -EP:tä metallisemmat asusteet, sen ilmaisuvarasto ei edelleenkään täyty tai tyhjene yhdestä tai edes useammasta genremääritteestä. Itse asiassa kuuden biisin mittainen täyspitkä tuntuisi samanaikaisesti sekä omalaatuisemmalta, toimivammalta että ennen kaikkea kokonaisvaltaisemmalta Jumalhämärältä.
Levyn avausraita Ecstasy in Blood – A Ballad on rytmisesti armoton mutta sovituksiltaan rikas sävellys, johon hengitetään syvyyttä muun muassa erilaisilla, osittain improvisoidun kuuloisilla kitararaidoilla ja äärimmäiselle metallimusiikille epätyypillisillä taustalauluilla. Kokonaisuudessaan kappale on hengästyttävä ja pituudestaan huolimatta intensiivinen. Seuraavana kuultava Storm Is Coming kuulostaa aluksi todella synkältä Tom Waits -raidalta, jonka tunnelmassa ja kitaranäppäilyissä on samalla myös tiettyä trippailevuutta. Kun biisi minuutin korvilla muuttuu raskaammaksi, tukahdetaan trippailevuus nautinnollisesti tuskaisella laululla ja maukkailla kitaraliideillä. Kaiken kaikkiaan kappaleen rakentuminen osoittaa todella hienoa dynamiikan hallintaa bändiltä!
Kolmosraita Haul on levyn biiseistä ehkä se, joka vähän karkaa bändiltä käsistä. Albumin lyhyin kappale sopii kyllä kitkatta levyn flow’hun, mutta jollain tapaa se ei muihin biiseihin verrattuna ole yhtä moniulotteinen. Haulissa myös kiteytyvät levyllä mielenkiintoisella tavalla esiin tulevat 2000-luvulle päivitetyt (lue: päihdytetyt) Morricone-vibat, mikä positiivisena seikkana biisistä mainittakoon. Itselleni Haul on kuitenkin levyn vähiten mieluisa raita. Kiivas ja lähes riemukas remuaminen vaihtuu 596:n alkaessa kirjaimellisesti virsimäiseen tunnelmaan, jota rakennellaan todella hartaalla sähkökitaranäppäilyllä, urkuharmonilla, hillityllä marssirummutuksella ja antautuvalla kuorolaululla. 596 onkin yksi nerokkaimmista ja tyylitajuisimmin toteutetuista ”lainakappaleista” koskaan.
Levyn nimikappale lienee sen vaikeimmin avautuva sävellys. Biisi tuntuu vajaan viiden minuutin kestossaan ehkä liiankin tiiviiltä ja täyteläiseltä pakkaukselta, ja jotenkin kappaleen lentoa olisi reilun neljän minuutin melko kärsivällisen rakentelun jälkeen kuunnellut pidempäänkin. Todella pahaenteisissä tunnelmissa albumin päättävä Of Enlightenment and Righteousness pt II ei sekään ole helppo kappale, mutta sen moninaiset kitarasovitukset, erilaiset hälyäänet ja idearikas rummutus repivät kuuntelijan lopulta väkisin vorteksin vietäväksi. Vuolaasti virtaavan ikuisen pyörteen mieleen tuova päätösraita onkin jälleen yksi osoitus siitä, että Jumalhämärä lähestyy musiikkiaan huomattavasti metallimusiikkia laajemmasta perspektiivistä. Kun todella sopivilla soundeilla siunattu levy sitten reilun 40 minuutin kohdalla päättyy, huomaan hengästyneeni mutta tahtovani silti lisää.
18.10.2010, Antti Korpinen
