Kemialliset Ystävät: Alkuhärkä CD

1. Sohjovyö
2. Antihistamiinimatkaaja
3. Hirvikärpästen hovissa
4. Kiimaniityn kutsu
5. Kuu kostaa
6. Gelsomiinan naama
7. Alkuhärkä
8. Savuava harmonia
9. Koirien kasvattama
10. Kamelin hikeä
11. Nukkesaari
12. Kirppusaari
13. Kyyn sisuksissa
14. Etanapolku
15. Sata salamaa iskee tulta ja koko elämä räjähtää
16. Kaatuvan ihmispyramidin svengi
17. Lummehuone
18. Yössä

After recovering from a long illness I started searching through the shores and woods. I finally managed to locate mr. Anderzén in the middle of an arctic desert. He sat there cross legged, eyes closed, calm as if on top of a mountain or in the bottom of the sea. No trees nor any other objects apart from ourselves interrupted the plain white landscape. Sun dragged itself slowly over the horizon. The air was still. “My retreat will soon be over.” His husky voice seemed to emerge from the field of snow itself. I didn’t see his lips moving. As I asked about the last nine months he had been away he mumbled something about contemplation. “Remember what Cocteau wrote in Opium about revealing the essence of plants? -I have gained sights of that different kind of speed of vegetation and I have heard the screams of plants he talked about.” After six long days of silence spent mostly eating drought reindeer’s meat mr A. talked again: “I had this strangest of dreams. There was no space, no people, no traces of action, just this plasmoid machine out of which erupted sounds. And then as I was receiving those aural secretions of an ultra physical automaton from the seventh uppermost world, I woke up due to a butterfly itching in my ear. There I was all covered with sweat, heart beating furiously, yet the ear was empty. It took a long time to be able to sleep after that night.”

Heed my words dear friends; that butterfly preserved to the ears of ours which weren’t there is Alkuhärkä.

-Ralf Normaali

Toivuttuani kauan jatkuneesta sairaudesta lähdin etsimään rannikoilta ja metsistä. Viimein paikallistin herra Anderzénin keskeltä jäistä aavikkoa. Siellä hän istui jalat ristissä, silmät suljettuina, rauhallisena kuin vuoren huipulla tai meren pohjalla. Ei puita saati muitakaan kohteita itsemme lisäksi ollut häiritsemässä tasaisen valkeata maisemaa. Aurinko laahusti hiljalleen horisontin yllä. Ilma oli seisahtunut. “Vetäytymiseni aika on pian ohi.” Roheva ääni tuntui kumpuavan itse lumikentästä. En nähnyt huuliensa liikkuvan. Kysyessäni viimeisestä yhdeksästä poissaolonsa kuukaudesta hän mumisi jotakin kon-templaatiosta. “Muistathan mitä Cocteau kirjoitti Oopiumissa kasvien olemuksen paljastamisesta? -Minä olen nähnyt näkyjä tuosta kasvikunnan erilaatuisesta vauhdista ja olen kuullut kasvien kirkunan josta hän kertoi.” Kuuden päivän hiljaisuuden, jona aikana lähinnä söimme kuivattua poronlihaa, jälkeen hra A. puhui jälleen: “Näin mitä oudoimman unen vailla tilaa, ihmisiä, taikka jälkeäkään toiminnasta, ainoastaan jollain tapaa plasmainen kone, josta erittyi ääniä. Ja silloin, vastaanottaessani noita ultra-fysikaalisen automaatin korvin kuultavia päästöjä seitsemännestä ylisestä maailmasta, heräsin korvassani kutisevaan perhoseen. Siinäpä makasin yltäpäältä hiessä, sydän takoen raivoisasti, vaan korva olikin tyhjä. Kesti hyvän aikaa ennen kuin kykenin nukkumaan tuon yön jälkeen.”

Kuulkaa sanani hyvät ystävät; tuo perhonen säilöttynä meidän korville, jotka eivät olleet siellä, on Alkuhärkä.

-Ralf Normaali